ms_admin/ tammikuu 25, 2018/ Uncategorized

”Sori siitä” on Alexander Stubbin surullisen kuuluisaksi tekemä anteeksipyyntö, jossa tiivistyy myös perinteisen ja yliarvostetun anteeksi-sanan turhuus: tekijä pyytää anteeksi tahallaan tai vahingossa tekemäänsä asiaa tavalla, joka ei ilmaise aitoa pahoittelua, huomioi seurauksia tai asianosaisia.

Meitä opetetaan pienestä pitäen pyytämään anteeksi milloin jonkun tönimistä, lelun ottamista tai nimittelyä. Mutta kaikkeen tuohon riittää se, että lausuu sanan anteeksi ja osaa ottaa riittävän katuvaisen ilmeen. Ei puhettakaan uudesta, aidosta yhteyden luomisesta teon kohteeseen tai siihen, miltä itsestä tuntuu ja mitkä olivat teon motiivit. Pieneen sanaan sisältyy niin suuri porsaanreikä, että siitä mahtuu kuka vain!

Ensimmäinen muistoni anteeksi pyytämisen kohteena olemisesta on traumaattinen. Olin noin 7-vuotias ja muiden lasten kanssa ulkona leikkimässä. Osa pojista heitteli kiviä ja yksi niistä osui minuun sillä seurauksella, että päähäni tuli pieni haava. En edes muista, meninkö saman tien kotiin vai tuliko asia ilmi vasta myöhemmin illalla, mutta asiasta nousi kohtuuttoman suuri metakka: vanhempani ottivat yhteyttä pojan vanhempiin, jotka kutsuttiin yhdessä poikansa kanssa pyytämään minulta anteeksi. Olin kauhuissani. Sehän oli vahinko! Olin asiasta nousseesta haloosta niin häpeissäni, että menin sängyn alle piiloon, kun poika vanhempineen tuli meille. Sen muistan, että minut piti vetää sängyn alta esiin kuulemaan tämä (turha!) anteeksipyyntö. Nöyryyttävää.

On selvää, että pahoittelu on paikallaan silloin, jos tuntee tai tietää tehneensä väärin, tai tulee kohdelluksi mielestään epäasiallisesti ja pyytää pahoittelua. Mutta jotta se ei olisi pelkkää sanahelinää, tarvitaan paljon muutakin kuin tyhjä sana.

Myötäelävän vuorovaikutuksen (#NVC) periaatteisiin kuuluu, että pahoitteluun sisältyy syvällinen dialogi, joka huomioi molemmat osapuolet. Se ei välttämättä ole pitkä, mutta ottaa huomioon asianosaisten tunteet, syyt tekoon ja teon vaikutukset. Lopuksi tarkistetaan, että molemmat osapuolet voivat riittävän hyvin voidakseen jatkaa elämäänsä ja parhaimmillaan yhteistyötä mahdollisimman pienin vaurioin.

Kadun tuskin koskaan tekemisiäni, mutta sitä suren, että olen vasta keski-iässä oppinut aidon ja rakentavan tavan ilmaista pahoitteluni ja käydä läpi siihen liittyvä eheyttävä dialogi. Samalla olen syvästi kiitollinen, että olen saanut opetella edes nyt.

Kuvittele maailma ilman anteeksi-sanaa. Mitä sinä sanoisit, jos katuisit tekemisiäsi?

 

Please follow and like us: